Tää ilta on ollut rankka. Muhun on sattunut. Muhun sattuu. Mulla on se olo, kun mun sydän pyrkis rinnasta ulos enkä saisi revittyä sitä. Noinhan se on, ei vaan että ''kuin'' vaan noin se menee. Mä olen kynsinyt vasemman puolen mun rintakeästä. Mä yritin. Tää ei oo mun ilta. Tää ei oo minä. Muhun ei särje, muhun ei kolahda. Mä oon vahvempi, mä pärjään niille. Mä pärjään teille 6-1.
Luin taas Nancyn. Se nainen, siinä on häivähdys esikuvaa mulle. Se ei ole täydellinen esikuva. Narkkari. Punkkarin muija. Itsetuhonen. Skitsofreeninen. Eihän mun se kuulu ollakkaan, että mä voin pitää sitä esikuvana, mä nään syvemmälle sen sieluun. Jos mä uskon edelliseen elämään, mä olin sillon Nancy. Mä tunnen sen tunteet. Keskusteltiin mun frendin kanssa, molemmilla oli samanlaiset ajatukset. Molemmat myös täsmäsi Nancyyn. Kuinka haluaa elää sivukujilla. Mutta ei missään nimessä halua olla tyhmä.
Mä haluan mun mielipiteet kuulluksi herättämällä negatiivista huomiota. Ihmiset kadehtii mua, ja sen takia nyrpistävät nenää ja puhuu musta kuin eläimestä. Mä en välitä. Ne ei tajua, mutta joku muu tajuaa. Ne jää ajattelemaan mun mielipiteitä, koska ne on niiden mielestä niin vastenmielisiä.
Mulla on unelmia, haaveita, arvoja ja ihanteita. Ihan niinkun kaikilla muillakin. Mulla ne vaan poikkeaa massasta. Ihan kuten Nancyllakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti